Suhteen alkuaika

Tapasin ex-mieheni sattumien summana. Hän tuli käymään luonani toisen ystäväni kanssa, joka oli tulossa kyläilemään. Pari päivää kyläilyn jälkeen hän laittoi minulle viestiä, lisäsi somessa kaverikseen. Olin melko turhautunut elämäntilanteeseeni sillä hetkellä, ja heitin puolihuumorilla haluavani “prinsessatreffeille”. Siitä seurasikin lopulta treffit. Ei prinsessatreffit, mutta ihan hauskat treffit kuitenkin.

Hän sai minut ihastumaan itseensä olemalla ehkä hieman paha poika, mutta sisimmästään hän toi esiin tunteellista ja haavoitettua puoltaan. Kertoi, miten ex-tyttöystävänsä pitää häntä huonona ihmisenä ja on mitätöinyt häntä, ja sai tottakai myötätuntoni puolelleen. Samalla sain ymmärtää, miten huono ihminen hänen ex-tyttöystävänsä on. Kuitenkin he olivat tekemisissä edelleen, “yhteisen lemmikin takia, ja ollaanhan tässä lapsuudesta asti tunnettu muutenkin”.

Tapailimme alkuun silloin, kun hänelle sopi. Joskus oli päiviä, kun en tavoittanut häntä, mutta aina kun hän otti yhteyttä, minulle sopi tavata häntä. Halu tavata häntä oli niin vahva, ja olinhan tuossa kohtaa opiskelija, jolla oli hänelle aikaa melkeinpä aina. Pian huomasin olevani tunteellisesti häneen hyvin kiintynyt. Olin alkanut rakastua häneen.
Puhuin hänelle tunteistani. Reaktiona häneltä tuli itsensä vähättelyä. Hän puhui itsestään vähättelevään, myötätuntoa herättävään sävyyn. Kertoi, kuinka hän oli saanut ymmärtää, ettei hänestä olisi mieheksi kenellekään. Hän tuntui pitävän kohtalonaan sitä, että hänet oli “tuomittu olemaan yksin” ja hän toi esiin ajatusta, että asia olisi kai parempikin niin. Toisaalta hän tuntui välttelevän ajatusta sitoutumisesta, mutta puki ajatuksen siihen muotoon, että hän ei ole tarpeeksi hyvä kenellekään. “Tottakai olet”, ajattelin.

Kerran olimme hänen veljensä asunnolla yötä. Keskellä yötä hän lähti viereltäni ulkoiluttamaan koiraa, eikä koko yönä palannut. Sain aamulla kyydin hänen veljeltään kotiin, ja tiesin jo siinä kohtaa, missä hän oli. Samaa epäili hänen veljensäkin. Päivällä asia varmistui, hän oli kävellyt koiransa kanssa ex-tyttöystävänsä luokse ja jäänyt sinne loppuyöksi. Sain vakuuttelut, että hän oli nukkunut sohvalla, eikä mitään ollut tapahtunut. Vahvistukseksi hän jälleen haukkui ex-tyttöystävänsä, eihän hän sellaisen kanssa mitään tekisi. “Eikä se akka minua huolisikaan”.

Sitten lopulta, jonkin aikaa tapailtuamme, erään artistin keikalla ollessamme hän kysyi: “Haluatko todella seurustella kanssani? No, käydäänkö seurustelemaan?”. Tottakai halusin, olinhan häneen jo melko palavasti rakastunut. Vaikka hän kysyi tätä minulta päihtyneenä, vastasin myöntävästi. Seuravaana päivänä morkkis oli suorastaan luettavissa hänen kasvoiltaan, mutta en halunnut uskoa sitä todelliseksi, koska olin itse onneni kukkuloilla. Sainhan vihdoin seurustella rakastamani ihmisen kanssa.

Eräänä itana, olimme viettäneet iltaa hänen asunnollaan. Hän otti alkoholia, ilmeisesti tietämättäni jotakin muutakin. Menin nukkumaan lopulta sitten ennen häntä, kun hän jäi vielä istumaan tietokoneelleen. Heräsin yöllä vessaan, ja siinä hän koneellaan istui tuijottaen aggressiivisen lasittiunut katse silmissään eteensä. Hänen persoonansa muuttui aina päihtyneenä, psykopaatin olemus, jonka hän piilotti äärimmäisen taitavasti muissa tilanteissa, tuli esiin. Kävin unisena antamassa hänelle pusun, ja menin takaisin nukkumaan hänen makuuhuoneeseensa.

Yhtäkkiä, aamuyön pikkutunneilla hän tuli makuuhuoneeseen ja vaati minua aggressiiviseen sävyyn poistumaan hänen asunnostaan. “Pakkaa tavarasi ja painu vittuun täältä”. Heräsin unenpöpperöstä aivan ymmälläni ja yritin hädissäni kysellä, mistä nyt on kyse. Mitä olin nukkuessani tehnyt väärin ansaitakseni tämän? Hän vain kylmästi totesi “mene vittuun”.
Pakkasin tavarani ja lähdin. Toisella puolen kaupunkia seisoin pakkasessa kaikkine tavaroineni klo 3.30 aamuyöllä rahattomana opiskelijana. Itkin. Katsoin facebookista, olisiko kukaan hereillä, joka voisi heittää minua edes kotiin lämpimään. Yksi yhteisistä miespuolisista ystävistämme oli hereillä, ja kysyin, missä hän menee. Hän lupasi auttaa, koska asui lähellä, vaikka olikin menossa juuri nukkumaan. Hän haki minut autollaan, ja katsoi olemustani, jonka jälkeen hän kieltäytyi viemästä minua siinä tilassa yksin kotiin. Hän vei minut luokseen, keitti kuuman kaakaon ja antoi viltin, jonka alla voisin nukkua sohvalla. En juuri pystynyt nukkumaan, mutta ummistin silmäni hetkeksi.

Aamu tuli, ja heräsin siihen, että mieheni oli tämän ystävämme oven takana. Siitähän se riemu sitten repesi, kun hän näki minut ystävänsä sohvalla valvonein, itkettynein silmineni. Hän katsoi minua todella kylmästi sanaakaan sanomatta ja lähti asiansa hoidettuaan pois. Laitoin hänelle viestin perään, että minua loukkasi hänen temppunsa ja se, että nyt hän ei enää edes tervehdi minua. Hän vastasi: “arvasin, että teillä on jotain, onhan sen nähnyt miten katsot kaveriani… heti kun silmä välttää, olet panemassa kavereitani, vitun huora”. Yritin selittää tapahtumien todellisen kulun, mutta se meni kuin kuuroille korville. Hän näki nyt oikeutuksen sille, että heitti minut pakkaseen yöllä. Se oli oikein, koska kehtasin selviytyä siitä turvaan yöksi, enkä jäänytkään pakkaseen seisomaan hänen vuoksensa.

Erosimme. Itkin ja surin. Pidin pääni, vaikka hän soitteli minulle päivin öin, lähetteli kaipaavia viestejä ja ronkui minua luokseen. Hän kai huomasi jääneensä yksin. Yritin pitää mielessäni, miten törkeästi hän oli minua kohdellut. Yhteydenotot hiljenivät hieman, kun hän kesän mittaan löysi muita kohteita hauskanpidolleen. Kesä kului melko rauhallisesti ilman häntä, ja valmistuin opinnoistani. Pääsin suoraan töihin. Tuli loppukesä ja yhteydenotot alkoivat taas. 19… 20… 21… 22… 23. Kahdennenkymmenennenkolmannen puhelun kohdalla sinä yönä vastasin hänen soittoihinsa. Olinhan jo herännyt siitä pommituksesta muutenkin, ajattelin. Sydämeni oli sulaa hänen äänestään. Oli varhainen aamu, tai aamuyö. Hän aneli minua luokseen.

Jossain mielenhäiriössä päätin, että menen käymään. Juteltiin aamulla jotakin. Menin keittiöön hakemaan lasin vettä. Hänen ohitseen kulkiessani otti minua lantion ympäriltä kiinni ja veti lähelleen. Halasi lujaa ja nuuski tuoksuani. Kutsui minua antamallaan lempinimellä, sanoi että hänellä on ollut niin kova ikävä, että kaikki hänen ystävänsäkin kehottivat häntä ottamaan yhteyttä minuun. Siitä alkoi uusi tapailu. Tapailimme joitakin kuukausia. Eräänä päivänä töistä hänen luokse palattuani, hän ilmoitti löytäneensä meille unelmien kodin. Emme olleet puhuneet yhteenmuutosta mitään, joten olin enemmän kuin yllättynyt positiivisesti, että hän halusi ottaa tämän askeleen kanssani.

Lähipiirini vastusteli, suurin osa ihmisistä ei uskonut asioiden muuttuneen. Lisäksi koti, johon muutimme, herätti ihmetystä. Unelmien kotimme oli vuokralla oleva omakotitalo, aivan täydellinen meille. Ihmiset ihmettelivät, miten meinasimme pärjätä, koska mieheni ei ollut töissä, eikä opiskellut – ei hänellä ollut aikomuksiakaan sellaiseen. Aina joskus hän väläytti ajatusta jostakin, mutta hänen pitkäjänteisyytensä ei riittänyt sitoutumaan mihinkään, ja päihteet veivät mennessään. Kaikesta kyseenalaistuksesta huolimatta olin onnesta sekaisin. Epäilyt loukkasivat, mutta toisaalta kannustivat minua kapinoimaan niitä vastaan. Laskimme vuokran, ja valmistauduimme ottamaan alivuokralaisia tilanteen vaatiessa. Totesin, että pärjäämme kyllä. Muutimme unelmiemme kotiin, minä ja unelmieni mies.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s