Hyvät ja huonot sanat.

On paljon sanoja. Suurin osa niistä tarpeettomia, mutta on myös joitakin erityisen tärkeitä. Silti, etenkin tällaisena varsin spontaanina yksilönä, niihin tarpeettomiin sanoihin ja asioihin tarttuu, kiinnittyy herkästikin. Sanat tulevat ilmoille, ja kun ihmisellä on kuulluksi tulemattomuuden trauma, jokainen pienikin vinkki tai tulkinta siitä, ettei toinen ihminen kuule, nostaa karvat pystyyn.

Tänään tulee täyteen tietty ajanjakso. Ajanjakso, joka on uutta elämää, jota olen uskaltanut rakentaa Jonin jälkeen. Se ajanjakso nosti eilen mieleeni sanojen ja sekamelskan keskellä kolme sanaa ylitse muiden; kiitos, tahdon ja rakastan. Näiden sanojen ympärille kirjoitin kirjeen ihmiselle, jota en ennen uskonut olevan olemassakaan. Se ihminen on mieheni. Ihminen, jolla on rakkaus, lempeys, hyvä sydän ja tahtotila. Ihminen, joka kaikessa hyvyydessään kiehtoo minua ja vetää minua puoleensa kuin magneetti. Ja rakastaa minua. Sen piti olla mahdoton yhtälö.

Olen itse ihan mahdoton. Ja näen itseni myös mahdottomana rakastaa. Pelkään, huudan ja itken. Ja toisessa hetkessä kaikki on maailman parhaiten. Kunnes taas jokin aktivoi sen helvetin minussa, ja olen sietämätön. Ja mieheni vain on, haluaa ymmärtää ja rakastaa, vaikka olen käsittämätön. Sanoo minun olevan maailman paras ja ihanin nainen, ja että on päättänyt olle vierelläni, eikä se muutu. Hän sanoo haluavansa viettää tulevaisuutensa itseasiassa “teidän kanssanne”, tarkoittaen minua ja koiraani, jota hän pitää kuin omanaan. Ja toisin päin.

Luin tänään Apu-lehdestä Jenny Rostainin haastattelun parisuhdeväkivallan traumatisoiman ihmisen kokemuksista, siitä miten vielä häitä suunnitellessakin kaikki voi romahtaa traumatisoituneen mielessä, ilman mitään syytä. Miten pienikin tekijä arjessa voi laukaista PTSD -reaktion, pakokauhun ja saada aikaan tarpeen juosta pakoon niin lujaa, kuin mahdollista. Haastattelussa oli paljon juuri minun tarinaani, hänen kokemanaan. Kuinka hän kuristettuna tajusi lähteä, koska seuraava askel olisi ollut kuolema. Hyvätkin asiat voivat herättää sen kauhun henkiin. Jopa niin vahvana, että Jenny kertoi haastattelussaan suunnitelleensa itsemurhaa. Sitä kuolemaa, miltä hän väkivaltaisesta suhteesta lähdettyään välttyi. Hän oli onneksi lopulta katsonut koiraansa itsemurhaviestiä kirjoittaessaan, ja havahtunut, mitä on suunnittelemassa.

Tällä hetkellä kipuja ja niiden käsittelyä on erityisen paljon. Sitä, minkä kuvitteli 2,5 vuodessa käsitelleensä, ei olekaan käsitellyt. Sitä ei vain ole tarvinnut aktiivisesti kohdata, ja koska on ollut niin tyytyväinen ollessaan yksin, on kokenut itsensä virheellisesti vahvaksi. Kun löytyy ihminen, joka pääsee niiden suojamuurien läpi, ja läpäisee sen panssarin, onkin pelottavan aseeton. Kun toinen pääsee lähelle, joutuu kohtaamaan sen pelottavan tosiasian, että toinen merkitsee jotain, ja ehkä kaipaakin jotakuta, toisin kuin itselleen oli väittänyt. Samalla joutuu kohtaamaan sen pelon, että se merkityksellinen henkilö ei jonain päivänä olekaan siinä. Se pelko herää epävarmuutta ja epärationaalisuutta kokeneelle ilman mitään syytä, tai herkästi monesta hyvin pienestä merkistä, mikä ei välttämättä todellisuudessa tarkoittaisi yhtään mitään. Ja se pelko herättää pakokauhun. Pakokauhun, joka saa haukkomaan henkeä ja olemaan järjetön. Ajamaan toista pois, vaikka nimenomaan haluaisi, että toinen jäisi, pitäisi kiinni ja kertoisi, ettei ole mitään hätää.

Mieheni ei lähde, vaikka käskisin. Hän ei lähde, vaikka karjuisin hänelle maailman kamalimpia asioita. Häntä sattuu, mutta hän on siinä. Ei hänkään aina osaa tulla ja pitää kiinni, kun loukkaan ja olen täysin vailla järkeä, mutta hän tietää, että mieleni valtaa noilla hetkillä todellisuudessa vain epävarmuus ja pelko. Sellainen kauhunsekainen pelko, mitä en itsekään tunnista. Ja jokaisella sellaisella hetkellä koen itseni totaalisen paskaksi, huonoksi, narsistin pilaamaksi ja vialliseksi yksilöksi. Usein sanonkin miehelleni, että hänen sietäisi etsiä jotakin parempaa, mitä hän ansaitsisi. Mutta hän ei halua lähteä. Hän pysyy, on hiljaa, jos ei osaa sanoa mitään, joskus yrittää puhua järkeä, mutta sekään ei kauhukohtauksessani tavoita minua. Silti hän on siinä. Yrittää ymmärtää, ja on yrittänyt lukea, millaiseksi psykopaatin uhriksi joutunut ihminen voi tulla. Hän opiskelee minua, ja sitä millainen olen kaikkine traumoineni, mutta ennen kaikkea sitä, kuka olen niiden traumojen takana.

Saattaa olla, että joudun menemään tulevaisuudessa naimisiin ja perustamaan perheen tuon miehen kanssa, koska se ei usko, että sen olisi hyvä lähteä. Saattaa olla, että joudun tulemaan onnelliseksi ja hyväksymään sen, uskomaan että kaikki voi olla minulla, ja meillä hyvin pysyvästi. Saattaa olla, että vaikka ajan tuota ihmistä aina kauhun vallassa pois, olen todellisuudessa päättänyt, etten halua tuosta ihmisestä koskaan eroon. Ja vihdoin vierelläni on ihminen, jolla on samanlainen tahtotila.

On pitkä matka opetella suullaan puhumaan niitä sanoja, joita sydämessään tietää oikeiksi ja totuudenmukaisiksi. On pitkä matka oppia elämään ilman pelkoa. Mutta on myös asioita, jotka ovat sen tuskaisen tien arvoisia. Olisi helppo paeta ja olla yksin, eikä käydä mitään läpi, luulla olevansa siinä onnellisimmillaan, kun on niin helppoa. Helppous tuo elämään vaivattomuuden, mutta on yksi asia ylitse sen, mitä helppous ei tuo tullessaan. Rakkautta.

Ja se rakkaus on herättänyt minussa henkiin kiitollisuuden, tahtotilan rakastaa ja syvän tunteen.
Lähimmilleen tulee sanottua paljon sanoja, mutta valitkaa tänään kolme tärkeintä sanaa, jotka haluatte sanoa lähimmillenne. Minä valitsin nuo kolme.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s